LUE ENSIN ALHAALTA PANIIKKIHÄIRIÖN ALKU JA PANIIKKIHÄIRIÖELÄMÄÄ!!!
Oli syksy -99 ja ajattelin että kohta vaihtuu vuosituhat.... tällästäkö olisi loppuelämäni???
Pikkuhiljaa uskaltauduin postilaatikolle, tien viereen. Sitten kauppaan ja kylään naapureille YKSIN.
Tapasin paljon uusia ystäviä ja uskaltauduin lähtemään äitini luokse pk-seudulle.Halusin pois kaikesta vanhasta ja erosin myös miehestäni. Muutin nykyisen avomieheni luokse pk-seudulle syksyllä 2000 ja hän kannusti minua , oli aina tavattavissa puhelimitse mutta ei antanut mun antaa valtaa peloilleni.
Jokainen uusi askel oli vaikea, mutta selvisin. Se kasvatti itseluottamustani ja pelot alkiovat hävitä. Sain töitä ja elämä tuntiu ihanalta. Sain edelleen kohtauksia , mutta HALLITSIN ne yksin. En vieläkään mene yksin oikeestaan minnekkään ilman autoa, en metroon, bussiin, lentokoneeseen yms. En voi mennä myöskään yksin suuriin kauppakeskuksiin, jos kohtaus tulee minun on saatava raitista ilmaa.
Nyt toimin yrittäjänä, elämä järjestyksessä ja nautin jokaisesta päivästä. Tietenkin pienyrittäjän stressi päällä ja joskus masentaa taloudelliset huolet. MUTTA MINÄ SELVIÄN. Taas uusi haaste edessä Risteily Tallinnaan ja yöpyminen laivan hytissä.( Olemme käyneet Tallinnassa monta kertaa , mutta menneet pika-aluksilla ja olleet yötä hotellissa)
Voin vain todeta että kaikki mika ei tapa, VAHVISTAA!!!!!
Kännykkä on elintärkeä ja tieto siitä että saan avomieheni kiinni tarvittaessa.
17v. olen kantanut mukanani paperipussia..... mutta niitä lääkärin  lupaamia hyperventilaatiokohtauksia EI OLE TULLUT!!

  LUE  ENSIN ALHAALTA PANIIKKIHÄIRIÖN ALKU !!!!Sairauteni oli siis diagnosoitu ( vielä -90 tuntematon sairaus) mutta pelot olivat vallanneet minut täydelliseseti. Ahdistusta, pahaa oloa ja kärsimystä, mutta milloinkaan en masentunut. Muutimme vanhampieni luokse, koska  he olivat koko päivän paikalla ja mieheni kävi töissä. Olin vankina vihreän aidan sisäpuolella. Kauppaan uskaltauduin äitini kanssa ja muualle mieheni kanssa. Heräsin joka aamu klo 9 ja autoin vanhempiani ja tein kuvakudoksia. Pelkäsin lääkkeitä , enkä ottanut niitä silloin kun tarvitsin. Miten elämäni oli muuttunut tälläiseksi, minä rohkea ja pelkäämätön, olinkin äkkiä pelkojen vallassa. HALUSIN KUOLLA.
10.2.-91 veljeni teki itsemurhan ja näin mikä surun ja tuskan se jätti meille omaisille ja tajusin että minun on vaan jatkettava elämää, en voinut tehdä samaa omaisilleni.
Vanhempani erosivat  -92 ja muutimme mieheni ja äitini kanssa rivitaloon. Kävin kaksi vuotta psykoterapiassa, kaksi kertaa viikossa , parannusta se ei tuonut, mutta selvisi paniikkihäiriön syyt.  Paniikkihäiriö on perinnollistä ja siihen vaikuttavat ympäristötekijät, perinyt olen sen äidiltäni ja ymparistötekijät ovat kolme miestä, isäni, pomoni ja mieheni.Kävin läpi hiivasydroomahoidon, vaihdatutin hampaistani pois amalgaamit, kokeilin hypnoosia. ym. hoitoja.. EI APUA.
Mieheltäni loppui työ ja sitä myöten meni asunto. Muutimme maalle " yhteisasumaan" mieheni veljen ja tämän vaimon kanssa. Kälyni työ oli sellaista että hän oli aamuisin ja iltaisin töissä ja päivisin kotona. Jotenkin selvisin yksin ja pahimpina päivinä lähdin hänen mukaansa töihin tai mieheni mukaan säiliöautoon nukkumaan.
Pariskunta erosi pian ja me olimme kahden. Mieheni ei voinut mennä töihin. Perustimme maatilamatkailuyrityksen, joka olisi toiminut erinomaisesti jos mieheni olisi voinut käydä töissä. Sesonkiaika oli lyhyt mutta kiireinen.Velkaannuimme . Tein tuon koko ajan valtavasti käsitöitä ja minulla oli paljon ideoita, jota toteutin. Paniikkihäiriöisillä on tapana alkoholisoitua mutta minä join tuona kymmenenä vuotena vain lasillisen shapanjaa Uutena Vuotena ja Vappuna.
Nukuin paljon, uni oli pakoa todellisuudesta.Välillä oli niin paha olo että en antanut mieheni mennä edes ulos tupakalle. Tälläistäkö olisi loppuelämäni.....

 Ensimmäiset oireet sain  englanninYO-kirjoituksissa -80. Tuli tunne että täältä on päästävä pois, sydän hakkasi, en nähnyt mitään, hiumasi, tuli hiki. Otin evääni ja aloin syödä ja jotenkin rauhoituin ja sain kirjoitettua englannin.
Toisen kerran olin matkalla mieheni kanssa Posiolla -87 ja hän meni ostamaan matkamuistomyymälästä minulle nimipäivälahjaa ja jäin ulkopuolelle odottamaan. Silmissä sumeni, pyörrytti, sama tunne , äkkiä pois täältä. Tilanne rauhoittui kun mieheni tuli myymälästä.

Varsinasisesti sairastuin paniikkihäiriöön 24.4.-90, olin matkalla töihin ja päätin poiketa vanhempieni luona, koska minulla oli aikaa ja he asuivat matkan varrella.Bussissa aloin tuntea omituista oloa, sydän hakkasi, näköhäiriöitä, hikoilutti, tuli vessahätä, hengitys oli vaikeaa. Pysäkkiä ennen määränpäätäni ryntäsin ulos bussista, hengitykseni alkoi olla tosi vaikeeta. Jotenkin sain pysäytettyä taksin ja ilmoitin että nyt sairaalaan ja äkkiä. Taksissa tunsin että en pysty enää hegittämään, luulin että kuolen siihen paikkaan, käteni kouristuivat. Onneksi matkaa sairaalaan oli vaan pari kilometriä ja pian saavuimme perille. En saanut ovea auki ja taksinkuljettaja huusi apua. Minut laitettiin paareille ja annettiin pussi ja pyydettiin hengittämään siihen ja sanottiin että mitään hätää ei ole , tämä on hyperventilaatiokohtaus.
Hengittelin pussiin, tärisin, sydän hakkasi, hikoilutti, mutta tunsin olevani turvassa kun pääsin sairaalaan, Jotenkin hengitys tasaantui mutta olin edelleen paniikissa, sain happea ja minulta otettiin nivusesta verinäyte. Vietin saairaalassa muutaman tunnin ja minulle selitettiin mitä hyperventilaatio on ja ilmoitettiin että näitä voi tulla lisää ja silloin minun on vaan otettava paperipussi ja hengitettävä siihen.
Vanhempieni luokse lähdin kävellen, edelleen paniikissa. Heidän luokse saavuttuani soitin töihin ja ilmoitin etten tule töihin .
Mieheni oli työmatkalla joten jäin vanhempieni luokse yöksi. Minulle annettiin sairaalasta yksi Diapam jotta pystyisin nukkumaan yön. En saanut yhteyttä mieheeni ja kaipasin hänen läsnäoloansa. Otin illalla Diapamin, mutta en nukkunut koko yönä.
Sitten alkoi jatkuva pelko.... koska saan uuden hyperventilaatiokohtausen? Yritin käydä töissä, mieheni tai äitini saattoivat minut töihin ja hakivat pois.Töissä pystyin olemaan mutta en yksin. Yriti tulla bussilla kotiin yksin , jokainen sekuntti matkasta oli hevetillistä.
Paniikkini vain laajeni, en voinut mennä kauppaan jne.En pystynyt olemaan yksin kotona.
Ravasin jatkuvasti terveyskeskuksen päivystyksessä ja sain rauhoittavia lääkkeitä. Luulin tulleeni hulluksi.
Tätä jatkui koko kesän ja elokuussa mieheni tilasi minulle psykiatrilta ajan. Minäkö tarvitsisin psykiatria? Olenko hullu? Kynnys oli suuri!
Kun menin vastaanotolle psykiatri vaikutti luontevalle ja kerron koko tarinani ja itkin. Hän kuunteli ja lopuksi totesi että ei sulla mitään mielisairautta ole, kärsit paniikkihäiriöstä. Sain lääkkeet ja sairaslomaa.Helpotuneena palasin kotiin.....En ole HULLU!!! Sairaudellani on nimi, PANIIKKIHÄIRIÖ.