LUE ENSIN ALHAALTA PANIIKKIHÄIRIÖN ALKU JA PANIIKKIHÄIRIÖELÄMÄÄ!!!
Oli syksy -99 ja ajattelin että kohta vaihtuu vuosituhat.... tällästäkö olisi loppuelämäni???
Pikkuhiljaa uskaltauduin postilaatikolle, tien viereen. Sitten kauppaan ja kylään naapureille YKSIN.
Tapasin paljon uusia ystäviä ja uskaltauduin lähtemään äitini luokse pk-seudulle.Halusin pois kaikesta vanhasta ja erosin myös miehestäni. Muutin nykyisen avomieheni luokse pk-seudulle syksyllä 2000 ja hän kannusti minua , oli aina tavattavissa puhelimitse mutta ei antanut mun antaa valtaa peloilleni.
Jokainen uusi askel oli vaikea, mutta selvisin. Se kasvatti itseluottamustani ja pelot alkiovat hävitä. Sain töitä ja elämä tuntiu ihanalta. Sain edelleen kohtauksia , mutta HALLITSIN ne yksin. En vieläkään mene yksin oikeestaan minnekkään ilman autoa, en metroon, bussiin, lentokoneeseen yms. En voi mennä myöskään yksin suuriin kauppakeskuksiin, jos kohtaus tulee minun on saatava raitista ilmaa.
Nyt toimin yrittäjänä, elämä järjestyksessä ja nautin jokaisesta päivästä. Tietenkin pienyrittäjän stressi päällä ja joskus masentaa taloudelliset huolet. MUTTA MINÄ SELVIÄN. Taas uusi haaste edessä Risteily Tallinnaan ja yöpyminen laivan hytissä.( Olemme käyneet Tallinnassa monta kertaa , mutta menneet pika-aluksilla ja olleet yötä hotellissa)
Voin vain todeta että kaikki mika ei tapa, VAHVISTAA!!!!!
Kännykkä on elintärkeä ja tieto siitä että saan avomieheni kiinni tarvittaessa.
17v. olen kantanut mukanani paperipussia..... mutta niitä lääkärin  lupaamia hyperventilaatiokohtauksia EI OLE TULLUT!!