Ensimmäiset oireet sain englanninYO-kirjoituksissa -80.
Tuli tunne että täältä on päästävä pois, sydän hakkasi, en nähnyt
mitään, hiumasi, tuli hiki. Otin evääni ja aloin syödä ja jotenkin
rauhoituin ja sain kirjoitettua englannin.
Toisen kerran olin matkalla mieheni kanssa Posiolla -87 ja hän meni
ostamaan matkamuistomyymälästä minulle nimipäivälahjaa ja jäin
ulkopuolelle odottamaan. Silmissä sumeni, pyörrytti, sama tunne , äkkiä
pois täältä. Tilanne rauhoittui kun mieheni tuli myymälästä.
Varsinasisesti sairastuin paniikkihäiriöön 24.4.-90, olin matkalla
töihin ja päätin poiketa vanhempieni luona, koska minulla oli aikaa ja
he asuivat matkan varrella.Bussissa aloin tuntea omituista oloa, sydän
hakkasi, näköhäiriöitä, hikoilutti, tuli vessahätä, hengitys oli
vaikeaa. Pysäkkiä ennen määränpäätäni ryntäsin ulos bussista,
hengitykseni alkoi olla tosi vaikeeta. Jotenkin sain pysäytettyä taksin
ja ilmoitin että nyt sairaalaan ja äkkiä. Taksissa tunsin että en pysty
enää hegittämään, luulin että kuolen siihen paikkaan, käteni
kouristuivat. Onneksi matkaa sairaalaan oli vaan pari kilometriä ja
pian saavuimme perille. En saanut ovea auki ja taksinkuljettaja huusi
apua. Minut laitettiin paareille ja annettiin pussi ja pyydettiin
hengittämään siihen ja sanottiin että mitään hätää ei ole , tämä on
hyperventilaatiokohtaus.
Hengittelin pussiin, tärisin, sydän
hakkasi, hikoilutti, mutta tunsin olevani turvassa kun pääsin
sairaalaan, Jotenkin hengitys tasaantui mutta olin edelleen paniikissa,
sain happea ja minulta otettiin nivusesta verinäyte. Vietin
saairaalassa muutaman tunnin ja minulle selitettiin mitä
hyperventilaatio on ja ilmoitettiin että näitä voi tulla lisää ja
silloin minun on vaan otettava paperipussi ja hengitettävä siihen.
Vanhempieni luokse lähdin kävellen, edelleen paniikissa. Heidän luokse
saavuttuani soitin töihin ja ilmoitin etten tule töihin .
Mieheni
oli työmatkalla joten jäin vanhempieni luokse yöksi. Minulle annettiin
sairaalasta yksi Diapam jotta pystyisin nukkumaan yön. En saanut
yhteyttä mieheeni ja kaipasin hänen läsnäoloansa. Otin illalla
Diapamin, mutta en nukkunut koko yönä.
Sitten alkoi jatkuva
pelko.... koska saan uuden hyperventilaatiokohtausen? Yritin käydä
töissä, mieheni tai äitini saattoivat minut töihin ja hakivat
pois.Töissä pystyin olemaan mutta en yksin. Yriti tulla bussilla kotiin
yksin , jokainen sekuntti matkasta oli hevetillistä.
Paniikkini vain laajeni, en voinut mennä kauppaan jne.En pystynyt olemaan yksin kotona.
Ravasin jatkuvasti terveyskeskuksen päivystyksessä ja sain rauhoittavia lääkkeitä. Luulin tulleeni hulluksi.
Tätä jatkui koko kesän ja elokuussa mieheni tilasi minulle psykiatrilta
ajan. Minäkö tarvitsisin psykiatria? Olenko hullu? Kynnys oli suuri!
Kun menin vastaanotolle psykiatri vaikutti luontevalle ja kerron koko
tarinani ja itkin. Hän kuunteli ja lopuksi totesi että ei sulla mitään
mielisairautta ole, kärsit paniikkihäiriöstä. Sain lääkkeet ja
sairaslomaa.Helpotuneena palasin kotiin.....En ole HULLU!!!
Sairaudellani on nimi, PANIIKKIHÄIRIÖ.
sunnuntai, 4. helmikuu 2007
Kommentit