Ensimmäiset oireet sain  englanninYO-kirjoituksissa -80. Tuli tunne että täältä on päästävä pois, sydän hakkasi, en nähnyt mitään, hiumasi, tuli hiki. Otin evääni ja aloin syödä ja jotenkin rauhoituin ja sain kirjoitettua englannin.
Toisen kerran olin matkalla mieheni kanssa Posiolla -87 ja hän meni ostamaan matkamuistomyymälästä minulle nimipäivälahjaa ja jäin ulkopuolelle odottamaan. Silmissä sumeni, pyörrytti, sama tunne , äkkiä pois täältä. Tilanne rauhoittui kun mieheni tuli myymälästä.

Varsinasisesti sairastuin paniikkihäiriöön 24.4.-90, olin matkalla töihin ja päätin poiketa vanhempieni luona, koska minulla oli aikaa ja he asuivat matkan varrella.Bussissa aloin tuntea omituista oloa, sydän hakkasi, näköhäiriöitä, hikoilutti, tuli vessahätä, hengitys oli vaikeaa. Pysäkkiä ennen määränpäätäni ryntäsin ulos bussista, hengitykseni alkoi olla tosi vaikeeta. Jotenkin sain pysäytettyä taksin ja ilmoitin että nyt sairaalaan ja äkkiä. Taksissa tunsin että en pysty enää hegittämään, luulin että kuolen siihen paikkaan, käteni kouristuivat. Onneksi matkaa sairaalaan oli vaan pari kilometriä ja pian saavuimme perille. En saanut ovea auki ja taksinkuljettaja huusi apua. Minut laitettiin paareille ja annettiin pussi ja pyydettiin hengittämään siihen ja sanottiin että mitään hätää ei ole , tämä on hyperventilaatiokohtaus.
Hengittelin pussiin, tärisin, sydän hakkasi, hikoilutti, mutta tunsin olevani turvassa kun pääsin sairaalaan, Jotenkin hengitys tasaantui mutta olin edelleen paniikissa, sain happea ja minulta otettiin nivusesta verinäyte. Vietin saairaalassa muutaman tunnin ja minulle selitettiin mitä hyperventilaatio on ja ilmoitettiin että näitä voi tulla lisää ja silloin minun on vaan otettava paperipussi ja hengitettävä siihen.
Vanhempieni luokse lähdin kävellen, edelleen paniikissa. Heidän luokse saavuttuani soitin töihin ja ilmoitin etten tule töihin .
Mieheni oli työmatkalla joten jäin vanhempieni luokse yöksi. Minulle annettiin sairaalasta yksi Diapam jotta pystyisin nukkumaan yön. En saanut yhteyttä mieheeni ja kaipasin hänen läsnäoloansa. Otin illalla Diapamin, mutta en nukkunut koko yönä.
Sitten alkoi jatkuva pelko.... koska saan uuden hyperventilaatiokohtausen? Yritin käydä töissä, mieheni tai äitini saattoivat minut töihin ja hakivat pois.Töissä pystyin olemaan mutta en yksin. Yriti tulla bussilla kotiin yksin , jokainen sekuntti matkasta oli hevetillistä.
Paniikkini vain laajeni, en voinut mennä kauppaan jne.En pystynyt olemaan yksin kotona.
Ravasin jatkuvasti terveyskeskuksen päivystyksessä ja sain rauhoittavia lääkkeitä. Luulin tulleeni hulluksi.
Tätä jatkui koko kesän ja elokuussa mieheni tilasi minulle psykiatrilta ajan. Minäkö tarvitsisin psykiatria? Olenko hullu? Kynnys oli suuri!
Kun menin vastaanotolle psykiatri vaikutti luontevalle ja kerron koko tarinani ja itkin. Hän kuunteli ja lopuksi totesi että ei sulla mitään mielisairautta ole, kärsit paniikkihäiriöstä. Sain lääkkeet ja sairaslomaa.Helpotuneena palasin kotiin.....En ole HULLU!!! Sairaudellani on nimi, PANIIKKIHÄIRIÖ.